Anna meni Eevan luo ja sanoi:
— Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.
Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat tanssista.
— Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.
— Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi kohtaan.
— Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.
— Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?
— Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä … mutta anna minun nyt tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.
Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana tapana sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö, joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.
Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.