— Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen auringonlaskua.
— Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?
— Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen. Lähdettekö todellakin?
— Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.
— Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?
— Kyllä muistan.
— Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde! lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä, missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.
Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi? Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" — ja tällä kertaa eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa. Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa. Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra, väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä… Jumala, me olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet… Vihollisemme eivät ole miekallaan maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä sinä mielistyit heihin… En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja kasvojemme häpeä peittää meidät… Herää Herra, miksis nukut? Sielumme on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes tähden!"
Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja elinaikanamme" — silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta; eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.