— Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.
— He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!
— Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla. Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! — Ja ukko teki kunniaa.
— Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut, unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. — Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?
— Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.
— Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.
— Lähteekö pormestarikin?
— Ei, isä aikoo jäädä tänne.
— Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.
Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.