— Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. —
Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.
— Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?
— Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.
— Mitä? Onko Reetta kuollut?
— Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.
— Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!
— Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa Norjaan — jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin pyhimykselle — ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan, Eeva neiti.
— Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin ja nyt ovat matkalla Turkuun?
— Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.
— Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?