— Ah — sanoi hän itsekseen hellällä äänellä — enpä olisi koskaan luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta, itsestäni, kaikesta!
Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua puolipäiväsaarnaan.
Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.
Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle, toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.
— Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. — Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne, vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa, ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule? Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne, niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!… Mitä? Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja omiatuntoja … ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?
Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.
— Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä. Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin, jopa he tulevat … tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä kirkkaasti kuin äitimuorini rovio…
Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.
Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella päänaluisella kurjassa vuoteessaan.
— Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.