Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset. Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja — Pietarin takaisin valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.
Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta. Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut, kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät, sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla, mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön, kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista. Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma, että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat; "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä maansa kanssa.
Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua, tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi. Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän riveissään aikaan sivistymisen alun.
Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä 1742 vanhaa lukua — mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna 1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan — nähtiin nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata, ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä, kun joku kiireessä sulki tien toiselta.
Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua, mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen sureekin isänmaataan.
Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.