Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.
Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti — peräytyminen miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."
Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on miehuullisesti puolustettava.
Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien. Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742 täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen 16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja ampumavarat oli jätettävä voittajalle.
Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä toukokuuta 1808.
Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.
Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina, keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
8. VENÄLÄISET TULEVAT!
Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun. Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää kenraaleilta!"
Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu, mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"