Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme venäläiset merestä mereen."
Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen. Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin, joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla 3.000 miestä.
Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22 päivänä Lappeenrannassa.
Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900 miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä 2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.
Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei hänellä ollut siipiä.
Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen paistettua varpusta.
Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja, joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.
Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa, niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella, kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan riehuessa.
Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742 saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän, on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.
On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle. Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio, niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.