7. SOTA.
Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!
Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat nimekseen Myssyt, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista — erämaat muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi, köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana, joka heidät oli koroittanut valtaan.
Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta; oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta nimitettiin Hatuiksi, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana. Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei voinut olla kahta herraa.
Tuo politiikka oli Ruotsissa perinnöllinen: kaikki Vaasasuvun kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös kansallinen: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle Myssylleen Kaarle XIV:lle.
Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi yksityiset aatelistalot ja virastot.
Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat, sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli valmis.
Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita sanotaan edullisiksi olosuhteiksi: Ranskan avustukseen, sotaan, jota Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä käyttivät kaikenlaisia syöttejä — edullisia olosuhteita, raha-apuja, Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta — vetosivat jaloihin ja halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin — uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita — se kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "Ainoa todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.