— Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!

— Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.

— Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?

— Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen penikulman päässä sotatantereelta.

— Täällä ei komenna kukaan.

— Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!

— Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!

Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi, ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.

Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta, muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi. Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan; Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!

Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli, ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat ja suuret voimat hävittävät itsensä.