Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka miehen kaupunkia puolustamaan.
— No, Mikku — huusi hänelle ohi rientävä Eeva — miksi seisot siinä?
Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!
— Poissa! vastasi rummuttaja.
— No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!
— Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.
Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia. Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää. Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.
Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä perheensä lähdöstä.
Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden; viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.
— Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa, joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.
— Mitä nyt?