— Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.
— Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin
Viipurissa.
— Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.
Hän jää tänne.
— Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan pelättävänä?
— Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta. Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.
— Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.
Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.
— Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!
— Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä … lähtekää tekin. Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!
— En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää
Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.