— Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen, vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.
— Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään tietä portaille.
— Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan palvelija.
— Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.
— Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui, ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu veneeseen makuuvaatemytyn päälle.
Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa vihollista.
Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta, mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto silloin merkitsi, tuo epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.
Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.
Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä sekasortoa.
Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään. Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti joka hetki olevan uppoamaisillaan…