Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita. Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet veneen ja soutivat jo kaukana joella.
Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.
Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.
Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi riveissä … upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun? Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.
— Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi pormestari Mertheniltä.
— Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
— Ach, was, der alte Bummler,[9] nauroi eversti; hänhän on keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.
Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin kasvoja.
Entä uskollisuudenvala?… Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.