9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.
Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä. Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa, jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan. Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä, todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.
Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy; toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle. Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori, tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön inhimillistä kohtelua.
Mutta — jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta jäivät.
Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat, eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle; sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.
Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi, lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.
Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin, Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin tavarat, mitä siinä oli.
Laiturilla seisoi Paulina — Paulina sisar — joka oli aina valmis auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona; mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista — hänelle, joka oli lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi, kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys, kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!
Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta — ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään, ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut hänen tavanneen diakonia — ei mitään muuta kuin juhlallisen jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt, unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan, suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:
— Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä turmeluksen aikana?