— Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.
— Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi laamanninleski.
— Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.
— Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä, uskotteko?
Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.
— No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.
— Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla esiliinallaan.
— Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.
— Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee hyvin rikkaaksi.
— No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala hänelle suo.