— Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna, joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia juoruja.
— Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.
Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.
— Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.
— Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva … ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?
— Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien sormillaan. — Isä … setä Heldt … maisteri Elg … ja Iisakki…
— Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?
— Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua kelkassaan jokimäelle…
— No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena, nimittäin isäsi.
— Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar, ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva hymyillen.