Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien alle.
Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta; ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen, ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä, vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen armeijan etunenässä Turkuun?
Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa, vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine, musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen lausutut mietteet.
— Ei tuo ole venakko!… Hän on samannäköinen kuin meidän… Hän on samannäköinen… Mutta sehän ei ole mahdollista…
Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen —
Heldtin äänen — kuiskaavan vieressäistujalle:
— Veli Merthen … Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!
Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto — mikä riemusaatto! — kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui, niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä. Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista, ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan. Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa, Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta, ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista — ellei vähän väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.
Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään, taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi, ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä 18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään, vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja: "Herttuatar! Hän se on … Suomen herttuatar!"
Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta — uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui hirvittäväksi … häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan, mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien, olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille — sama huuto, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: — "Venäläiset tulevat!"
Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva heräsi isänsä ja sisartensa sylissä… He uskoivat häntä. Suuri oli heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut onnettomasta paosta?