Vappu luuli sen ymmärtävänsä.
— Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa…
Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista syntymäpäivänsä jälkeen.
— Lapsi raukka — huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa vieressä — niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!
11. JAAKKO KEITH.
Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista. Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan, niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin pelätyksi.
Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista, kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi — todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.
Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.
— No niin, hyvät herrat — sanoi hän lähetystölle — millä nyt aiotte kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?
Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä, juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan, minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.