Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä. Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin; jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja, taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.
Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.
Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja vallan huolet.
Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.
Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan vertainen — ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari — vaan jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa. Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen — Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.
Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole — toivokaamme niin — koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä — täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain kanssa … ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!
12. JYRKÄNTEITÄ ALAS.
Aina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä Suomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun ei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin kuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith oli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja inhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai Bessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.
Mitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa toimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian korjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä hänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.
Mutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä henki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä kunniakaan saattanut täyttää — inhimillistä toisen olennon kaipuuta, joka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko sielunsa — olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja kenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo monta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman henkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää tyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja tehdä puolen kokonaiseksi — olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty ja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli hänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan — mikä hämmästys, mikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja voitetun maan yhdistäjä!