Keith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa karaistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa koko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa muukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin, kun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin prinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli pienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien taa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin uskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja, joilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria. Vaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä tutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat huusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain näytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului, ennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli ihminen.

Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.

Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä; hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä ja huomautuksensa — selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja, milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan, mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta, tyhjältä, jopa hylättävältäkin.

Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä, että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää. Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä. Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva Merthen valloittanut Suomen valloittajan.

Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa, tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata sellaisen miehen tähden!…

Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin. Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot, jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten kuoleman tähden.

Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:

— Tahdotteko saada korvausta?

— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.

— Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn, tahdotteko korvausta siitä.