— Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.
— En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko päästä asessoriksi?
Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa kunnossa.
— Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.
— Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.
Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut, ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden presidentiksi.
Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743, iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600 hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.
Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä, ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?
Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi: "Nyt se on tapahtuva!"
— Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.