— Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani olla.
— Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti. Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa, ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi niinkuin itse olet.
— Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni, Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta — tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi ja tukahutetuksi — se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.
— Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä. Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä on — mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi, he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!…
Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen veljensä uuden päätöksen…
Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan, mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä hän suinkin voi.
Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret, palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja, rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä päivinä muuttaa.
Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin kynnyksellä.
— Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.
Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.