Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja toimivien olentojen maailmaa.
Mutta jos henki nousee kapinaan?
Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.
Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä, jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme hänen nousemisensa mahdollisuuden.
Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys. Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.
Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan. Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.
Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.
Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan häviämisestä.
Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.
Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella
palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?
Diakoni haki hänet käsiinsä.
Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan: