— Antakaa minun kuolla!
— Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.
Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin, tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!
— Oletteko te nyt täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!
— Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten. Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin rukoilkaamme hänen puolestaan.
— Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti. Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä … mutta niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa … ja kun kaikki olisi saatu pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas: rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa … kuulkaahan, hänellä ei ole aikaa! … ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä, korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle: rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään! Liian myöhään! Liian myöhään!
Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada enää sanaakaan hänen suustaan.
Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden kesken:
— Missä on Eeva?
Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.