Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut kaiken toivon menneen.
Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän rohkeudeltaan mies — ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella sydämensä taipumusta — mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.
Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.
Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.
— Korvausvaatimusko se on?
— Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat: mustasukkaisuuden tuskat.
Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt hänet otettiin vastaan.
Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin Suomikin oli valloitettu.
Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta — kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien oikeuksiensa puolesta.
Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.