Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.
— Oletteko läheistä sukua Mertheneille?
— En. Kaukaista vain.
— Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?
— Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia vastaan.
— Tyhjiä lauseparsia!
Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin. Molemmat hillitsivät itsensä.
He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.
— Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo, että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?
Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi. Hän vastasi kieltävästi.