— Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali kylmästi.
Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin valloituksen suunnittelemista.
Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista. Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika, Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa, toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta. Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina. Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan. Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea, taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja kansoja.
Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.
Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui
Turun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle
sulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.
Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita huomattiin Turun seutuvilla.
Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului, että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan; hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.
Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen. Hän käski tuoda vangin luokseen.
— Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.
Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.
Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle: