— Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen sinut ennen nähnyt?
Ei vastausta.
— Kutsukaa tänne tulkki!
Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut totella herransa käskyä.
— Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan tulkiksi.
Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta, käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin ennen, mutta arvokas ja levollinen.
— Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää hänen nimensä ja ammattinsa.
Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan heikko huudahdus:
— Iisakki!
Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut lausua muuta kuin yhden sanan: