— Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää vierastensa kiihtyneitä tunteita. — Sinä jakelet todella kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä. Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.
— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole sanottu.
— Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?
— Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa; mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä, ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin yhdeksännentoista.
Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat, ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.
— Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää yhdeksäntoista vuotta. Se on … katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä syyskuuta 1723?
— Niin.
— Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.
— Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin tahtoo?
— Mitä Vappu sanoo?