— Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu. Rakas lapsukaiseni!… Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta vaaralta.
— Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa, hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar Björkegren, hänen hyvä kumminsa…
Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään, suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:
— Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi. Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin, älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin? Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?
— Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.
Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään, istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.
— Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.
Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.
— Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni otti tänne pannakseen hänet kouluun.
— Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25