— Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.
— Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset selittävät niitä jälkeläisiksi…
— Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.
Minulla on joku vihollinen…
— Sitä en ole sanonut.
— Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?
— Minä tarkoitin — vastasi Sigfrid mestari — että Jumala hallitsee kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa. Vain hänessä on kaiken lepo.
— Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä päinvastoin?
— Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna sitä sille, jota rakastatte.
Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille huulilleen.
Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.