Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin; keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa, mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä. Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi, onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien, joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas jäälle.
Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin; lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen onnellisesti jäälle.
Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin, antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus Fleming — hän oli matkamies — ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata. Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin läpimärkinä rannalle.
Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita, saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja; kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä, matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen, isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin, minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot, verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi. Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.
Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin yksi lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja silmäilemme uudistaloa.
Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala — muistona pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta — oli pohjoisella Uudellamaalla, Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone, navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua. Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta. Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.
Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.
Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia. Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan. Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä, mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa; Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun; näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa. Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren" laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään, niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.
Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut, että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika. Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?
Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta, mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä, silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu. Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti: