Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä, kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin. Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.
— Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti, varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.
— Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta, puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat pettäneet!
Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.
— Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.
— Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.
Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.
Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon joutunutta alusta.
Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut surmansa aalloissa.
Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.