— Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas … tuota noin … herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?
— Juuri sen vuoksi, poikani!
— Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!
— Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa? Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen omaantuntoonsa.
— No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden kanssanne vielä kerran peijoonien ja lipevien luo, niinkuin äsken suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.
Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.
Piispa Ericus Erici, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan, kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa. Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan pater Padillan nimellä.
Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan matkustavainen protestanttinen lääkäri, joka ei sanonut saattavansa lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään, koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri, vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:
— Quid Saulus inter prophetas? Oletko juutalainen?
— Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius, joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.