Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää, sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi, ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.
Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä matkalle jälleen, ja sanoimme "valet" tohtorille ja soturille, joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin, sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili. Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää, että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.
Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r. sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa, kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi ottaa vanha Kustaa kuningas.
Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha. Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos, kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi, vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.
Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää, ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken, mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.
Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä. Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin, jos se on tarpeen.
Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen, mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin, että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta, niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.
Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte, enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa. Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.
Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista muodostui Christina F., ja toisen, joista tuli Fleming.