Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.
Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies, voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.
— Kuulkaas — hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu — kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius — kuka lempo jaksaa muistaa niin mutkikasta nimeä? — minä vain tahdoin sanoa, hyvä Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni? Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä, sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni; toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? Molestia et voluptate vita mixta, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!
Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.
Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen, kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.
8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.
Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan, aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä tohtorikin.
Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho, lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.
Jättiläinen astui sisään.
Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki, mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen — ja toisaalta kaikki pimeä, katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa ja kostossa — sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.