Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän harjoitusta.
Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa, joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta, kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia; minä tunsin tytön viime tapaamasta.
Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.
— Allons! kuului käsky.
Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä. Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.
Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle, kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä kolmannella kerralla hän olisi pudonnut, ellei odottamaton pelastaja olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään, ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.
Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä. Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää häiritsemättä.
Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.
Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä minä sanoin Stanislaukselle:
— Mitä ajattelet herra Bartholdista?