— Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!
— On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.
— Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden … minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi … kaksitoista tuhatta…
— Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?
— No, kymmenen tuhatta … se on viimeinen sanani.
Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta. Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa? Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.
Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä. Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta? Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.
Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen. Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin, metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle. Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat Zehn Uhr oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille, kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä: kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana: Felicia … Felicia … Felicia.
Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä! Ehkäpä hänet voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?
Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon, joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon. Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet, vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa, otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.