— Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan, onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te, herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko paroni karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka minä lähden ja vien tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä…
— Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?
— Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle, ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei, olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette? Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa vuodessa.
Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.
— Siis — vastasin minä — te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin, paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra, että moista sanotaan hävyttömyydeksi?
Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi yksinkertaisuuteni.
— Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi … kahdeksi vuodeksi … yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä tehdä muuta? Hän karkaa minulta.
Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta minä huomautin ylenkatseellisesti:
— Antakaa hänen karata!
Katala mies ei joutunut hämilleen.