— Hän on onneton.
— Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?
— Jos vain voin.
— Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?
Hän nyökäytti ääneti päätään.
— Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet sellaisen isän tyttärestä?
Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:
— Ei hän ole hänen tyttärensä!
— Mitä? Oletko varma siitä?
— Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi. Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut, konvehteja, milloin onnistui… Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja edistystä ratsuraipalla… Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille… Kuuli kirkon uruista kajahtavan De profundis virren … sielumessun. Hän toivoi olevansa vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota päälaelleen… Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka otti hänet vastaan hänen pudotessaan… Suistui olkikuormaan eikä vahingoittunut… Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli kuolla.