— Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan, vastasi viisas vaimo halveksivasti. — Oletteko nähnyt kenenkään, joka rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun hän säätää, ja tyttö on vapaa!
Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.
Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen tarpeelliseksi.
Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan; suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan tulolähteen tulvilleen.
Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista, joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla. Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys" uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.
Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville, minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.
Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija — ei jälkeäkään ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?
Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.
Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät huvin elinkeinokseen.
Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen —- kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on — ja sen kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin puettuina.