Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla kohtuullinen vaatimuksissaan.
Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta. Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?
Hän nauroi.
Kuusi tuhatta?… Kahdeksan tuhatta?… Hän tuskin viitsi vastata.
Kymmenen tuhatta?… Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.
Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi hänet ulos ovesta.
Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta, mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa "toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.
Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?
— Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.
— Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!