— En, sanoin minä levollisesti.
— Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.
Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa vastaan ystävän lahja.
— Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen asiansa se on.
Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.
Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa, mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään lemmitylleen.
Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin, että työ vie ainakin kahdeksan päivää.
Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.