Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.
Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta. Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle, huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.
Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:
— Kaksikymmentä tuhatta!
Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja liikahtamatta.
— Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.
— Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.
Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan. Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten kivikkoon.
Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:
— Välikirja! Minä kirjoitan!