Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon — tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.
Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.
Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten hän kävi nuoralle istumaan. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä mahdollisimman kauan odotti merkkiä.
Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan… ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden värjännyt punaiseksi?
Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle, kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen suorittamiseen.
Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.
Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.
Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.
Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan.
Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.
— En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole kuitannut korvaussummaa.