— Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:
— Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen raha.
Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan, mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.
Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan vapaaksi orjuudesta.
— Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. — Etsikää häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois viime yönä, enkä minä tiedä minne.
Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi Bartholdia kohden huudahtaen:
— Koira, sinä olet tappanut hänet!
Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.
— Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules säkenöivin silmin. — Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!
Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.