Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui kymmentä päivää myöhemmin — sillä kirjeet kulkivat ja matkat sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa — oli Stanislaus melkein kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta, uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.
Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia "viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut. Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan. Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri, mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella. Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan haaskana!
Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen, ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin, mutta ei vielä.
Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.
Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi, korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen, mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa, turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin huonot kaupat.
Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.
Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä kerroin siitä hänelle.
Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin häiritsi perheen rauhaa.
Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana, kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä häneen vielä lähemmin.
— Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!