Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut, ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?
Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.
— Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.
Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa raollaan:
— Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?
— Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi vapaaherratar Elisabet kartellen.
— Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar, kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se toinen sielu pääsee hänessä valtaan?
Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua. Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli hänelle anteeksiannettavaa.
Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt. Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan, ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti. Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.
Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut, eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka vain oli jäljellä.