Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja, joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen hellyyttä äitiään kohtaan.
Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.
Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi — se toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen upseerin mielessä.
— Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.
— Felicia Continko kanssa?
Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja päätä vasta sitten?
— Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.
Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin, vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan. Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön hänen syliinsä kosken rannalla!
Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis, mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen nuorallatanssija?